Malmin miljardit vuodet

Kallioperä

1,5-2 miljardia vuotta sitten nykyisen Suomen kohdalla olevaan maankuoreen vaikuttivat valtavat voimat. Maa järkkyi ja poimuuntui korkeaksi alppivuorijonoksi eteläisen Suomen poikki. Halkeilevan ja liikkuvan kallion rakoihin pusertui sulaa kiviainesta. Näin syntyi Helsingin seudullekin tyypillinen kallio, jossa eriväriset kiviainekset kuvioivat graniittia. Satojen vuosimiljoonien aikana vuoristo on kulunut lähes tasangoksi. Myöhemmät maankuoren mullistukset eivät ole synnyttäneet uusia vuoristoja, mutta kuitenkin ne ovat rikkoneet peruskallion säröiseksi. Paikoissa, missä kallio on ollut rikkonaisinta, se on myös kulunut eniten. Tällaiseen "murroslinjaan" muodostuneessa laaksossa sijaitsee Malmin seutu.

Pintasilauksen maaperälle ovat antaneet viimeisen vuosimiljoonan aikana jääkaudet. Näistä viimeinen päättyi n. 12.000 vuotta sitten. Jopa kahden kilometrin vahvuinen jää virtasi hitaasti etelän ja kaakon suuntaan vieden kaiken irtomaan mennessään ja kuluttaen kalliot sileiksi erityisesti tulosuuntansa puoleisilta rinteiltä. Maalaji, joka jäi tänne on jäätikön kulutustyön tuottamaa kivimurskaa - moreenia. Moreeni kulkeutui jään alla ja kerrostui kallion päälle jäätikön etenemis- ja sulamisvaiheissa. Malmin seudulla moreenia on näkyvissä siellä missä jääkauden jälkeiset meret ovat huuhtoneet kallion esille. Hienomman kiviaineksen rantatyrskyt ovat huuhtoneet pois; jäljellä ovat tyypilliset kivikkorinteet.

Jäätikön sulaessa sen alle muodostui voimakkaita virtoja, jotka kuljettivat ja lajittelivat maa-ainesta. Näihin "jäätunneleihin" kertyi hieta-, hiekka- ja kivikasaumia, jotka nykyisin vielä toistaiseksi ovat nähtävissämme pääasiassa luode-kaakko -suuntaisina harjuina. Jään reuna ei myöskään ole perääntynyt tasaisesti kohti luodetta, vaan pysähtynyt kenties vuosisadoiksi. Tällöin jäätikköjokien suistot ovat levinneet laajoiksi hiekkatasanteiksi jään reunan eteen. Todennäköisesti näin ovat syntyneet Vuosaaren, Laajasalon ja Santahaminan kauniit harjut ja hienot hiekkatasanteet. Eräässä vaiheessa jään reuna on nojannut Jakomäen, Pihlajamäen ja Käpylän Taivaskallion muodostamaan kalliojonoon. Jäävirta on purkautunut mm. Malmin kohdalta syvään veteen ja nykyisen hautausmaan kohdalle syntyi suisto, jonka jään reunan suuntaiset virtaukset tasoittivatkin hiekkakentäksi.

Jäävuoren ja Yoldianmeren aika

Maankuori oli jään painosta vajonnut. Jään poistuttua maa on vähitellen kohonnut ja kohoaminen jatkuu edelleen, Helsingissä noin 35 cm ja Vaasan seudulla 1 metri sadassa vuodessa. Maa sekä nousee että kallistuu kaakkoon päin.

Noin 11.000 vuotta sitten Itämeri lainehti syvänä järvenä, sekä kellui jäävuoria kantaen mukanaan mm. suuria Viipurin seudulta lähtöisin olevia rapakiviä, joita Helsingin tienoillakin on runsaasti. Yleensä nämä rapa- tai mätäkivet ovat päätyneet kukkuloiden huipuille, joihin jäävuoret ovat juuttuneet. Malmin alueella lähimmät rapakivet löytyvät Tattarisuon itäpuolelta.

Noin 10.000 vuotta sitten jää oli vetäytynyt Keski-Ruotsin pohjoispuolelle ja jääjärvi pääsi purkautumaan valtamereen. Veden pinta laski lähes 30 metriä ja seuraavan vuosituhannen aikana vielä 20 metriä. Tällöin veden pinta oli noin 60 metriä nykyistä korkeammalla ja ensimmäiset kallioluodot Helsingin seudulla tulivat näkyviin. Malmin naapurissa - Jakomäessä - on vieläkin jäljellä merkit tästä ajasta; korkeimman kallion ympärillä on Yoldianmeren aallokon pyöreäksi hiomista kivistä muodostunut rantakivikko.

Jääjärven ja Yoldianmeren aikoihin alkoi syntyä Malmille ja sen ympäristölle tyypillisten savikkojen perusta. Jäätikön sulamisvesien kuljettama savi peitti laakson pohjalla olevan moreenin kerros kerrokselta – talvella ohut, hieno kerros ja kesällä paksu karkea kerros. Malmin seudulla savi sai rauhassa kerrostua meren pohjaan vielä useita tuhansia vuosia sen jälkeen kun ensimmäiset luodot Vantaan lahdella nousivat vedestä.

Malmin korkeimmat kukkulat – Tullivuori ja Ormusmäki – pilkottivat esiin noin 4000 vuotta sitten. Kului vielä lähes kaksi vuosituhatta ennen kuin Vantaa ja Keravanjoki joutuivat hakeutumaan uomaansa aina Pukinmäen eteläpuolelle. Noin vuonna 0 Vantaanjoki, joka oli laskenut mereen nykyistä Mätäojan uomaa, alkoi virrata nykyistä reittiään. Samoihin aikoihin meren ranta oli jo lähes nykyisellä paikallaan.

Esihistoriallinen asutus

Ihmisiä asettui Helsingin pitäjän alueelle sitä mukaan, kun maa paljastui veden alta. Vanhimmat asuinpaikat ovat löytyneet Kaarelan alueelta. Täällä kivikauden ihmiset asuivat jo ns. esikeraamisella aikakaudella noin 8000 vuotta sitten. Myöhemmällä kivikaudella asuttuja paikkoja oli runsaasti. Lähimmät niistä olivat Tikkurilan Storskogissa, jonka löydöt osoittavat ihmisen asettuneen sinne noin 5000 vuotta sitten. Tuhat vuotta myöhemmin asutettiin Puistolan Ylä-Konungsin tienoo.

Kivikauden ihminen liikkui myös Malmin seudulla. Todisteena tästä ovat eräät hajalöydöt. Malmilta on löytynyt poikkiteräinen kivikirves, Tattariharjun tietyömaalta kaksi piisahaa, Tapanilasta suippo reikäkivi ja Pukinmäesta reikäkirves. Muinaiset asukkaat ovat aikoinaan sattuneet hukkaamaan esineitä tai he ovat uhranneet niitä syvään veteen.

Noin 1300 vuotta eKr. alkoi pronssikausi. Tällöin näyttää seudulta kadonneen kokonaan kiinteä asutus noin 3000 vuodeksi. Asuinpaikkalöydöt puuttuvat kokonaan niin pronssikaudelta kuin sitä seuranneelta rautakaudelta. Ainoa Helsingin pitäjän alueella löytynyt kiinteään asutukseen viittaava esine – jauhinkivi – on löytynyt Tapanilasta. Muutoin hajalöytöjä, kirveitä ym. on löytynyt mm. Pukinmäestä. Merkittävimpiä muistoja pronssikaudelta ovat haudat eli hiidenkiukaat. Helsingin kaupungin alueella näitä kivikasoja on löytynyt 17. Niitä on Lehtisaaressa, Meilahdessa, Herttoniemessä, Mellunkylässä ja Kulosaaressa. Kaikki sijaitsevat paikoilla, jotka hautaamisen aikaan ovat olleet lähellä vedenrajaa.

Rautakauden löydöt ovat pronssikautisiakin vähäisempiä: roomalainen kuparisaha, kolme tuluskiveä, muutama nuolenkärki, rautakirves ja Malmin ja Pukinmäen asemien välistä löytynyt keihäänkärki. Mellunkylän linna, jonka rakentamisesta ja käyttötarkoituksesta ei ole tarkempaa tietoa, on ainoa merkittävä muinaisjäännös. Santahaminassa on mahdollisesti viikinkiajan hautoja, mutta näitäkään ei ole tutkittu.

Uutta väestöä – suomalaisia? – siirtyi ajanlaskumme alussa Lounais-Suomeen Virosta. Helsingin seudulla ei nähtävästi ole kuitenkaan ollut kiinteätä asutusta ensimmäisen vuosituhannen aikana. Länsi-Uusimaa lienee ollut virolaisten ja Itä-Uusimaa, Helsingin seutu mukaan lukien, hämäläisten aluetta.

Keskiaika vuosina 1155 - noin 1500

Rautakautiset muinaisjäännökset sekä vanhimmat seutua koskevat tiedot osoittavat, että Helsingin editse on kulkenut merkittävä kauppaväylä. Toisaalta Vantaan-Helsingin joki on ollut turkiskaupan reitti sisämaahan, mikä puolestaan joen lohien lisäksi on ollut ajan vallanpitäjien ja kauppiaitten kiinnostuksen kohteena.

Ensimmäinen ristiretki vuonna 1155 siirsi Suomen historialliseen aikaan. Tästä alkoi Ruotsin vallan aika Suomessa. Ruotsalaisten tavoitteena oli vakiinnuttaa asemansa uudessa maassa mm. asuttamalla se. Vantaan joen suulla törmäsivät Helsinglandista tulleet siirtolaisten ja alueella kauppaa, eränkäyntiä ja kalastusta harjoittaneiden hämäläisten edut vastakkain.

Alueen valtakansaksi tulivat helsinglandilaiset, jotka ottivat maan pysyvästi käyttöönsä. Itse alue pysyi rajaseutuna, joka Sipoon, Porvoon ja Viipurin kautta oli Ruotsin aluetta. Ajan myötä ruotsalaisasutus laajeni Helsinginjokea pohjoiseen ja vastaavasti kiinteä hämäläisasutus levisi etelään Vantaan jokea pitkin. Näihin aikoihin myös Malmin seudulle muodostui kiinteä asutus. Sonaby, myöhemmin Sonaby malm ja Malm, esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1417 tuomiokirjassa. Tässä tuomiokirjassa määriteltiin paikallisten kylien ja virolaisen Padisten luostarin Helsinginjoen lohenkalastusoikeudet.

Mitä munkeilla oli joen kanssa tekemistä? Vuonna 1351 kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Tarton lähistöllä sijaitsevalle Padisten luostarille Porvoon kirkon patronaattioikeudet, joihin kuului mm. pappien nimittämisoikeus, sekä kruunun kalastusoikeudet mm. Helsinginjoessa. Munkit myös käyttivät kalastusoikeuttaan mikä aiheutti jatkuvia riitoja joen koskien kylien kanssa. Malmin kylällä ei ollut koskioikeuksia, joten riidat eivät täkäläisiä koskeneet. Sen sijaan malmilaisia oli em. riitajutuissa monesti lautamiehinä.

Munkkien kaudella Helsingistä muodostui itsenäinen pitäjä sekä seurakunta. Kirkonkylään rakennettu kirkko esiintyy aikakirjoissa ensimmäistä kertaa 1401, jolloin Pyhän Laurin kirkko sai lahjaksi maa-alueen Rekolasta "lahjoittajien, heidän vaimojensa ja kaikkien perillisten sielunhoidosta ja heidän hyväkseen pidettävistä esirukouksista". Tämä alue ja lahjoitukseen kuulunut Lehtisaari ovat olleet kirkon omistuksissa nykyvuosiin asti. Vuonna 1428 Turun piispa osti Padisten oikeudet ja näin päättyi munkkien aika Helsingissä. Muistoksi jäivät nimet Munkkiniemi ja Munkkisaari.

Keskiaikaiset kylät

Ajan tavan mukaan kylät, talot ja talonpojat olivat sekä kirkollisen että maallisen vallan alamaisia. Kirkkopitäjään kuuluvien kylien joukossa mainitaan Sonaby ja Staffansby. Verotusta varten maallinen pitäjä oli jaettu neljään osaan. Malmi (Sonaby malm) ja Tapaninkylä (Staffansby) kuuluivat Viikin neljännekseen, yhdessä Laajasalon, Kulosaaren, Itä- ja Länsiviikin, Suutarilan, Kuninkaalan, Tuomarinkylän, Pakilan, Oulunkylän, Koskelan ja Kumpulan kanssa.

Malmin kylän talonpojat ovat suhteessa muihin pitäjäläisiin olleet varakkaita. Veroja talonpoikaa kohti on maksettu enemmän kuin naapurit. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan Malmin seutu ollut alueen viljavinta seutua ja edullista myös karjanhoidon kannalta. Em. pääelinkeinojen lisäksi malmilaiset harjoittivat kauppaa ja merenkulkua mm. Tallinnaan ja Tukholmaan. Hyvällä syyllä voi sanoa Malmin kehittyneen keskiajalla jo niin pitkälle, ettei uusi aika ennen rautatien tuloa juuri sitä muuttanut. Elinkeinot ja väestömäärä pysyivät samoina, asukkaita oli sadan paikkeilla. Välillä Malmi taantui ja välillä edistyi, mutta perusta säilyi.

Takaisin alkuun